Liikuntalajeja maailmassa on erittäin monta. Niin monta, että esim. olympialaisten järjestäminen omassa kaksiossa on aika haastavaa, vaikka kenttäratsastuksen järjestäisikin taloyhtiön yhteisessä pihassa, jousiammunnan maalitaulut olisivat vastakkaisen taloyhtiön ikkunoissa ja kylpyammeessa & wc-pöntössä järjestettäisiin uimahypyt, vesipallo, melonnat ja uintilajit.

Body&mind-lajiryhmään kuuluvia kehonhuoltotunteja on laaja kirjo. Osa perustuu itämaiseen ajattelutapaan, osa hakee vaikutteita saksalaisesta kuntoutuksesta ja iso osa on sekoituksia erilaisten oppien suuntauksista. Näissä lajeissa ei maksimisykkeillä juhlita, vaikka haasteita ne tarjoavat nykyihmiselle todella paljon.
Jaksan aina hämmästellä ohjaajia, valmentajia ja liikunnan parissa työskenteleviä ihmisiä, jotka moittivat aerobisten- anaerobisten- tai voimaa kehittävien tuntien intensiteetin korkeudesta. En tiedä onko se muotia vai onko se tietämättömyyttä, että ohjaajat ja alan ammatilaiset soimaavat ja liputtavat sen perään, että ” TAVALLISEN IHMISEN KUNTO EI RIITÄ, HEILLE EI VOI VETÄÄ KOVIA TREENEJÄ. ON YMMÄRRETTÄVÄ, ETTÄ TAVALLINEN LIIKKUJA ON HUONOKUNTOINEN, EIKÄ PYSTY SITÄ JA TÄTÄ.” Toki liikunta-ala ammattina on sellainen, että siihen vaan joku innokkaana hyppää. Jopa niin, ettei kouluttaudu, ei ole perehtynyt ihmisen anatomiaan& fysiologiaan, ei fyysisen harjoittelun perusteisiin, eikä oikein mihinkään. On vain innostunut jostakin lajista ja päättää alkaa sen parissa johdattaa muitakin. ”Liikuntaahan harrastaa kaikki, se on ihan simppeliä..mitä koulutusta ja tietoa se nyt vaatii!?” Joten liikunta-alallakaan ei ihan välttämättä ja aina törmää perehtyneisiin ammattilaisiin.
Menttaalilajeissa sykkeillä tai voimatasoilla ei porskutella, mutta ne ovat vaativia ja erittäin haastavia staattisuudessan, hallinnassaan ja no..myös voimaa vaativissa liikkeissä. Muttei maksimivoimaa, joka mielletään voimalajeihin ominaiseksi.
Mutta silloin, kun harrastetaan aerobista- tai lihaskuntoa kasvattavaa liikuntaa, ei mielestäni ole ohjaajan tai valmentajan tehtävä määritellä liikkujan jaksamista ja pystymistä alhaiselle ja ”turvallisen matalalle” tasolle jo ennen suoritusta.

Ei ”tavallinen” liikkuja ole tyhmä tai ymmärtämätön. Hän osaa kiihdyttää ja jarruttaa siinä missä kilpaurheilija tai liikunta-alan ammattilainenkin. Se ”tavallinen” liikkuja on monesti harrastuneisuudeltaan niin aktiivinen, ettei osa ohjaajista pysty hänen tasolleen intensiteetissä, voimassa tai kunnossa. Eikä innossa! Hän on perehntynyt lajiinsa, ehkä moniinkin lempilajeihinsa. Hän pitää huolen syömisistään ja seuraa syketasoja, levon määrää ja palautumisen tuntemuksia.
Se ”tavallinen” liikkuja ei kenties harrasta mitään lajia kilpailumielessä, mutta hän PYSTYISI kilpailemaan, jos se olisi hänelle tärkeä asia. Hän omaa ehkä rautaisemman psyykeen, innokkaamman harjoitteluasenteen ja vahvemman kehon- & mielentuntemuksen kuin moni kilpaurheilija tai ohjaaja. Hän on haastanut itseään vuosia fyysisesti ja nauttii siitä. Hän viihtyy kehossaan ja tietää kyllä mitä se vaatii kehittyäkseen ja mikä ei missään nimessä riitä edes saamaan aikaan kuntoilu- ja mielenvirkeysvaikutusta.

Jos liikkuja taas on aikuisikään asti vältellyt fyysisiä ponnisteluja ja innostuu liikunnasta vasta, kun kymmeniä ikävuosia on kertynyt mittariin, niin ei se tarkoita siltikään ,ettei hänellä ole myös ymmärrystä omista rajoistaan. Ei hänkään ole tyhmä, vaikkei hän ole liikuntaa aktiivisesti harrastanut. Ja hänkin voi haluta päästä harjoituksen intensiivisimmässä osassa OMAN TASONSA äärirajoille.
Jotenkin se uskomus, että vain kilpa-tai aktiiviliikkuja saa koetella rajojaan ja saa liikkua hirveän kovaa on minusta ärsyttävää ja ”nk.hyväkuntoisen” itseä ylentävää brassailua. Ei liikunta kuulu vain hyväkuntoisille. Ei edes se kovalla intensiteetillä treenaaminen!!!!!
Jokainen ihminen osaa tunnistaa rajansa tai oppii ne. Jos sen juuri liikuntaa aloittelevan on aina vaan treenattava hiljakseen ja varovasti, niin kuinka pitkään sitä on sitten himmailtava, ennenkuin voi "vähän revitellä?".
Kuka sen kuntotason määrittää, milloin saa tehdä kovaa ja milloin olet vielä "sen verran vihreä, ettei sinun kuule repukka kannata lähteä rehkimään." ”Varo lihaskipua”. ”Ei kannata nyt tehdä liian kovaa, ettei sitten into lopahda."

Kyllä se suurin ongelma nyky yhteiskunnassa on helpolla pääseminen, istuskelu, p***e homeessa makoilu ja luisteleminen apuvälineestä toiseen. Ei suinkaan liiallinen pinnistely ja ponnistelu.
Jos kuntosaleilla, ryhmäliikuntatunneilla ja ohjelmoiduissa harjoituksissa aletaan kannustaa helppouteen, alisuorittamiseen, himmailuun, kepeään jutusteluun ja omalla mukavuusalueella pysyttelyyn, niin mistä se harrastaja saa sen hien, itsensä ylittämisen riemun, terveen uupumuksen ja lihaskivun? Joutuuko hän siellä tunnilla pelkäämään, että ohjaaja kohta kieltää liikkumasta kovempaa, kun ”sinä oot vielä kuule reppana niin huonossa kunnossa, ettei sinun kannata.”  Täytyy  sitten salassa, illan pimeinä tunteinta käydä metsäpolulla repimässä itsensä hikeen, kun ei tuolla ihmistenilmoilla tämmönen tavallinen saa tehdä kovin kovaa. Onko ne liikunnan positiiviset vaikutukset vain todistetusti ja testatusti hyväkuntoisten etuoikeus?

Meillä on jokaisella oma kipukynnys, oma näkemys siitä mikä on liikaa ja mikä liian vähän. Kun tuo toinen on jo aivan äärirajoilla, on se toiselle vasta alkua. Toinen alkaa vasta lämmetä, kun toisen jalka ei enää nouse askeltakaan.. Toinen saa jo orgasmin, kun toinen vasta katselee sillä silmällä. Toinen korkkaa uutta pulloa, kun toinen oksentaa vessassa. Toinen haluaa aamulla ja illalla kun taas toiselle riittää kolme kertaa viikossa. Nämä tuntemukset ihmisen on opittava itse.
Ja ihmiseen on enemmänkin sisäänrakennettuna se epäusko omaan jaksamiseen..Jo evoluution vuoksi ihminen pyrkii turvaamaan sen, että jaksaa, pystyy ja voi ..eikä siis revi itseään luonnostaan tai mieluusti äärirajoille..muuta kuin puumaa karkuun juostessaan, todellisen vaaran uhatessa.
 
Siksi ohjaajien tehtävä on kannustaa koettelemaan rajojaan, pyrkimään siihen, että kehoa haastetaan ja piiskataan. Jopa niin, että käydään siellä epämukavuusalueella ja huomataan, ettei se ollut ainakaan vaarallista...vaan jopa erittäin terveellistä ja kiitollista. Ja ohjaajalle ihan sama asia..kun hän huomaa, että siellähän mennään omien rajojen yli, että heilahtaa..ei taida omat rahkeet näitten kanssa leikkiessä riittää..LISEMPÄÄ TÄSSÄ ON VAAN PINNISTELTÄVÄ....VIELÄ..JA VIELÄ....NYT EI SAA LOPETTAA...
Itse tapaan kentillä nimenomaan näitä ”tavallisia” liikkujia. Rautaisen kovaan kuntoon päässeitä, rautaisen kovassa kunnossa olevia, hillittömän treenipsyykeen omaavia liikkujia. Niitä, jotka aloittavat elämänsä ensimmäisiä kertoja, niitä jotka ovat aina rakastaneet itsensä haastamista, niitä joille liikunta ulkona on se pointti ja jotka haluavat liikunnalta pääasiassa happea.....kaikenlaisia ihmisiä. Mutta hyvin selkeästi ja suorasanaisesti ihmiset kertovat nauttivansa siitä, että keho piinataan OMIEN RAJOJEN ÄÄRILLE ja että TYÖTÄ TEHDÄÄN, eikä meinata.
 
Katselen näitä ”tavallisia” liikkujia ja sitä intensiteettiä ja sitä himoa treeniin aina ihaillen. Sitä, miten selkeästi alkaa olla jo turhan pitkä sarja, turhan raskas jalka ja täysin maitohapotettu lihas..ja silti..sillä himolla ja raakalla psyykeellä mennään, niinkuin ei vaan tuntuis missään..tai niinkuin just tuntuu joka paikassa!!!!!!!!!! Ja sitä varten sinne kentälle on tultu. Sitä varten, että se ”tavallinen” ihminen haluaa kehittyä OMIEN RAJOJENSA ÄÄRELLÄ. Siinä olisi monella liikunnan ammattilaisella ja kilpaurheilijalla oppimista! -Ja siksi minä olenkin nuitten humujen seassa parhaassa opissa ikinä.